keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Leviatan

Tietääks kaikki mikä on tai oli Leviatan? Tiiätte tai ette, niin mä kuitenki  kerron. Leviatan on alun perin Kaanalaisen mytologiassa esiintyvä merihirviö. Nyt se oli noussu Vesijärvestä, ryöminy meijän pihaan ja käyny makaamaan pihanurmikolle. Mä koitin  hienovaraisesti hätistellä sitä pois lapiolla ja haravalla, mutta kun se ei suostunu lähtemään, niin piti hakea järeämpiä työkaluja.




No joo ei se ehkä mikään Leviatan oo, mut oikee mörkökanto kuitenkin. Se oli jäänyt vuosia sitten pihan keskelle jäpittämään, kun siitä päältä kaadettiin puu. Monta kesää se on mua siinä nurmea leikatessa kiusannut. Olen sitä aikaisemminkin koittanut poistaa ja mä oon muinoin yhen moottorisahanketjunkin siihen tuhonnut, kun oon yrittänyt sitä pilkkoa paloiksi. Aina on kuitenkin tullut luovutettua, kun ei se mihinkään tunnu liikahtavan. Nyt vihdoin päätin, että on aika hankkiutua eroon siitä.

Mörkökanto tai ei, niin mä luulen, et ainakin sen alla asu mörkö, joka pitää niistä juurista niin pirusti kiinni, ettei se kanto mihinkään tuntunu liikahtavan. Nytkin mä kaivoin varmaan kuution maata siitä ympäriltä ja väänsin sitä rautakangella, silti kanto ei hievahtanutkaa. Lopulta mä aattelin et tunkkaan sen ylös sieltä kuopastaan ja hain hallitunkin autotallista.



Tuntuhan se kanto pikkuhiljaa sieltä montusta tunkilla nousevan, mutta sitten se mörkö hyökkäs sen mun tunkin kimppuun, seurauksella että, se jäi jumiin siihen juuren alle. Multa alko jo hermo mennä koko touhuun, vaikka mä kuinka revin ja raastoin, niin en saanu sitä tunkkia irtoomaan sieltä kolostaan. Lähes tunnin mä siinä heiluin ja raivosin sille kannolle ja lopuks  huusin:
- Pidä sitte tunkkis saatana!
Olin taas kerran luovuttamassa sille kannolle ja lähössä sisälle, kunnes päätin  yrittää vielä kerran.



Mä pumppasin sitä tunkin vipua, kuin asemalle kiinni jäätynyttä resinaa, ja sainkin sen kannon lopulta nousemaan vielä muutaman sentin montustaan, mutta se mörkö sielä alla vaan veti vastaan, eikä luopunu kannostaan. Pitäessäni taukoa, pyyhkiäkseni hikeä otsaltani mä huomasin siinä kannon kyljessä olevan kolon, joka ulottu syvälle sen alle. Kävin kontalleen sen kolon viereen ja huusin sille kannon alla majailevalle mörölle:

 - Kautta ikivanhan kannon, mä sulle valan vannon.
   Mä vielä tän kannon ylös nostan, taikka sitten suuren pommin ostan.
   Tulee kuumat paikat sulle, jos viel vittuilet sä mulle!

Samassa se  mörkö päästi irti, Öööö taikka sitten se viimenen kiinnipitelevä juuri napsahti poikki ja se kanto hyppäs ylös sieltä montusta, siten et yks sen juurista ylös ponnahtaessaan iski mua suoraan leukaan. Mähän suutuin sille kannolle ihan tosissaan ja löin sen kanssa painiksi. Sainkin vääntää sen kanssa lähes täydet kolme erää ja olin jo luovuttaa, kunnes sain sen vihdoin selätettyä. Voipuneena jätin sen siihen paikkaan makaamaan ja läksin ite sisälle kattoo iltauutisia.

Tänä aamuna mun piti heti herättyäni käydä kattomassa, josko se kanto olis yön pimeinä tunteina hiipiny takaisin paikoilleen, mut ei onneks ollu. Tossa kuvassa alla, se kanto nyt makaa  edelleen selällään tappion kärsineenä, siitäs sait perkele!




Nyt mulla olis sitten enää kolme samanlaista kantoo pihassa odottomassa ylösnostamista. Tänä kesänä mä oon kuitenkin vakaasti päättänyt käydä sotaan noita kantoja vastaan!
Voisin kirjoittaa hommasta vaikka kirjan ja sen nimeks tulis "Minun taisteluni"
.... Taikka toi nimihän taitaa kyllä olla jo varattu, eikös se yks kalapuikkoviiksinen pikkuheppu muinoin kirjottanu ton nimisen kirjan?
 Tätä täytyy nyt vielä miettiä. Pitäsköhän niitten kantojen nostot kuitenkin jättää tuleviin kesiin, vai jättäsinkö ne perinnöksi pojilleni?


2 kommenttia:

  1. Harmi, että meidän naapurin mummo on jo kuollut. Olisit saanut lainata häntä. Meillä oli tällä tontilla samanlaisia jupakoita isojen kivien kanssa. Aina, kun mies kankesi, tunkkasi tai vipusi lohkareita maasta, naapurin 40 kiloinen mummo kipitti avuksi jupisten tai huutaen: "Maasta se pienikin ponnistaa", "Kerran vielä pojat!", "Johan on Perkele!", "Annaas, kun avitan". Ja kivet nousivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuullostaa ihan mun nyttemmin jo edesmenneeltä mummoltani, ootkohan sä asunu sen naapurissa? Siinä missä muiden isoäidit kuto sukkaa, mun mummo rakensi kirves ja vasara kourassaan lastenlapsille leikkimökin. Tosin mummo asusteli koko ikänsä tuol pohjois-suomessa.

      Poista